Kun Romelu Lukaku näki äitinsä laimentavan maidon vedellä, jotta se riittäisi koko perheelle, jokin muuttui pysyvästi.
Lukaku muistaa lapsuudestaan hetken, joka ei jättänyt häntä koskaan rauhaan. Koulupäivän jälkeen pöytään tuli tuttu annos: kuivaa leipää ja lasi maitoa. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin.
– Huomasin, että äitini oli sekoittanut maitoa veteen, jotta sitä riittäisi koko perheelle. En sanonut mitään ja menin vain ulos pelaamaan.
Perheen tilanne oli vielä vaikeampi kuin Lukaku aluksi ymmärsi.
– Monesti vanhempani sanoivat syöneensä jo, mutta tiesin, ettei se pitänyt paikkaansa. He sanoivat niin vain, jotta minä voisin syödä. Emme olleet vain köyhiä – meillä ei ollut mitään.
Siitä syntyi tavoite, joka ohjasi kaikkea.
Jalkapallo ei ollut enää pelkkä harrastus, vaan keino muuttaa perheen elämä. Lukaku päätti, että hänestä tulee ammattilainen – hinnalla millä hyvänsä.
Tie ei ollut heti suora. Ensimmäinen juniorivalmentaja piti häntä penkillä, mutta Lukaku ei hyväksynyt rooliaan.
– Sanoin hänelle, että jos hän antaa minun pelata, teen niin monta maalia kuin hän haluaa.
76 maalia 34 ottelussa muutti kaiken. Lukaku tiesi itsekin, ettei tämä ollut sattumaa.
Seuraava tavoite oli vielä tarkempi. Hän kysyi isältään, milloin voisi nousta ammattilaiseksi.
– Hän sanoi, että 16-vuotiaana. Tein siitä tavoitteeni – ja debytoin silloin Anderlechtin edustusjoukkueessa.
Nykyisin Napolia edustavan Lukakun tarina kertoo, miten äärimmäinen puute voi toimia motivaation lähteenä ja polttoaineena huipulle nousemiseen. Lopulta pelkkä lahjakkuus ei riitä.