Huippujalkapallo on ollut viime aikoina kovan arvostelun kohteena, kun lajin viihdearvoa on kyseenalaistettu laajasti. Entiset pelaajat ja valmentajat ovat kritisoineet nykyfutiksen tilaa sanoen, ettei pelejä ole enää yhtä mielenkiintoista seurata, koska yksilötaito on jäänyt massan alle.
Napolin pohatta Aurelio De Laurentiis meni jopa ehdottamaan, että nykyisistä säännöistä tulisi luopua ja lyhentää peliaikaa huomattavasti.
On totta, että toisinaan huipputasolla nähdään vähemmän viihdyttäviä kamppailuja, kun kaikki on niin taktikoitua ja riskejä pyritään välttämään viimeiseen asti. Tämä on ymmärrettävää etenkin korkeiden panosten otteluissa, sillä kauniisti pelattua tappiota harva jää muistelemaan.
Silti myös poikkeuksia löytyy, eivätkä kaikki valmentajat valmenna pelaajiaan pelaamaan varovaisesti, vaikka riskit ovat tiedossa. Mestarien liiga on tästä hyvä esimerkki.
PSG:n ja Bayern Münchenin välisen välierän ensimmäinen osaottelu jää historiaan yhtenä kilpailun sykähdyttävimmistä peleistä.
Kumpikaan joukkue ei lähtenyt peruuttelemaan, ja pelin tempo sai paikoitellen haukkomaan henkeä.
Ottelu päättyi PSG:n 5–4-voittoon, joten kun asiaa tarkastellaan kriittisestä näkökulmasta, kummankaan joukkueen puolustus ei saanut aivan puhtaita papereita.
Silti, kun parhaat pelaajat ottavat 90 minuutin ajan mittaa toisistaan, virheitä tapahtuu väistämättä eikä kummankaan joukkueen riveistä löytynyt yhtäkään alisuorittajaa.
Kentällä nähtiin poikkeuksellinen määrä haastoja, räiskyviä kaksinkamppailuja ja toinen toistaan upeampia yksilösuorituksia.
Kyseinen ottelu toimii täydellisenä oppikirjamateriaalina seuraavalle valmentaja- ja pelaajasukupolvelle. Kun uskaltaa hyökätä, kauniita asioita tapahtuu.
Yksi peli ei kerro kaikkea kuningaslajin nykytilasta, mutta silti se osoittaa, ettei olemassa ole vain yhtä ainoaa pelitapaa – eikä kaikkea lahjakuutta ole puristettu samaan muottiin.
Toisinaan ongelma ei ole siinä, mitä näemme, vaan siinä, miten katsomme asioita.
Antti Makkonen