Kun Claudio Ranieri valmensi Leicester Cityn Valioliigan mestaruuteen vuonna 2016, kyse oli pienistä oivalluksista, jotka loksahtivat kohdalleen.
Ensimmäisissä harjoituksissa yksi asia nousi heti esiin: Riyad Mahrez, joka leikkasi oikealta laidalta sisään, oli jatkuva uhka. Vastakkaiselle puolelle Ranieri siirsi Marc Albrightonin – rooliin, jossa tämä pystyi sekä haastamaan että viimeistelemään.
Keskikentän perusta rakennettiin Danny Drinkwaterin ja Andy Kingin varaan, kun taas puolustuksessa Danny Simpson löysi paikkansa oikealta.
Lopulta yksi ratkaisu muutti kaiken.
Kun N’Golo Kanté nostettiin keskikentälle Drinkwaterin rinnalle, Leicesterin pelaaminen sai viimeisen silauksen.
– Se poika oli uskomaton. Hänen kanssaan tuntui siltä, että pelasimme 12 pelaajalla. Olisin voinut kuvitella hänen keskittävän pallon ja puskevan sen itse maaliin, Ranieri kuvaili.
Yhtäkkiä Leicester ei ollut enää vain hyvin organisoitu joukkue – se oli kone, joka voitti palloja, käänsi peliä ja rankaisi vastustajaa armotta.
Foxesin historiallinen mestaruus ei perustunut yksittäisiin tähtiin, vaan tasapainoon, joka syntyi oikeista roolituksista. Kantén kyky peittää valtavia alueita vapautti muut pelaajat hyökkäämään – ja teki joukkueesta enemmän kuin osiensa summan.
Se on myös syy, miksi tuota kautta pidetään yhä yhtenä jalkapallohistorian suurimmista yllätyksistä: ratkaiseva etu tuli oivalluksista, joihin muut eivät pystyneet vastaamaan.