Italia jäi jälleen MM-kisojen ulkopuolelle, eikä kyse ole enää yksittäisestä epäonnistumisesta – vaan valinnasta, jota ei ole korjattu vuosikymmeniin.
Italian identiteetti nojaa yhä puolustamiseen. Se näkyy tavassa rakentaa joukkuetta, pelitavassa ja jopa siinä, millaisia pelaajia nostetaan esiin.
Ongelma on, että moderni huippujalkapallo ei enää palkitse pelkkää kontrollia ja kurinalaisuutta, vaan kylmäverisyyttä rangaistusalueella.
Historia paljastaa ristiriidan. Kun Italia voitti maailmanmestaruuden vuonna 2006, joukkueessa oli Francesco Tottin ja Alessandro Del Pieron kaltaisia hyökkäyspään tähtiä.
Sama oli nähtävillä jo vuonna 1982, kun Paolo Rossi dominoi MM-kisoja kuudella maalillaan.
Silti kehityssuunta on ollut toinen. Hyökkäyspelaaminen on jäänyt sivurooliin, eikä uutta huipputason kärkipelaajaa ole noussut tilalle.
Nykyjoukkueessa Moise Kean on ykkösvaihtoehto. Mateo Reteguin ura on puolestaan kääntynyt laskuun Saudi-Arabiassa.
Puolustus pitää edelleen kohtuullisesti, mutta se ei enää riitä. Huipputasolla pelit ratkaistaan yhä useammin hyökkäyspään yksilötaidolla – juuri sillä osa-alueella Italia on jäänyt jälkeen.
Bosnia-ottelu ei ollut poikkeus, vaan seuraus. Kun hyökkäyspää ei tuota, marginaalit kääntyvät väistämättä vastaan.
Italia ei ole enää kriisissä siksi, että se epäonnistuu. Se on kriisissä siksi, että se ei ole muuttunut. Särkynyt museo ei ole vuosikausiin pystynyt tarjoamaan mitään uutta.
Antti Makkonen