Sergio Agüero kertoo, ettei koskaan saanut isältään nuorempana kehuja. Ei edes silloin, kun maalit ratkaisivat pelejä, eikä silloin, kun ura vei maailman huipulle.
– Isäni ei koskaan sanonut, että pelasin hyvin. Ei koskaan.
Agüero nukkui neljän veljensä samassa huoneessa. Jalkapallo oli nuorelle pojalle kaikki, mutta harjoituksiin pääseminenkin oli joskus kiinni sattumasta. Hän saattoi odottaa kadunkulmassa, että joku naapureista veisi hänet treeneihin. Jos kukaan ei tullut, pettymys oli valtava.
Kyse ei ollut katkeruudesta, vaan pelosta. Siitä, että ainoa mahdollisuus päästä kiinni parempaan elämään katoaisi.
Agüeron mukaan hänen isänsä oli erittäin ankara. Hyviä suorituksia ei kehuttu, virheet huomattiin heti. Lapsena sitä oli vaikea ymmärtää, mutta myöhemmin merkitys kirkastui: kuri piti hänet poissa vääriltä teiltä ja kiinni tavoitteessa.
Tie vei lopulta Euroopan huipulle Manchester Cityyn ja Argentiinan maajoukkueeseen. Palkintokaappi täyttyi, mutta tärkein hetki tuli vasta kaiken jälkeen.
– Vasta, kun ura oli ohi ja sydänongelmat pakottivat minut lopettamaan, kuulin nuo sanat: ”olen ylpeä sinusta”. Se pysäytti, Agüero kertoo.
Silloin kaikki loksahti paikoilleen. Kova kasvatus ei ollut välinpitämättömyyttä, vaan heikosti ilmaistua välittämistä. Ja juuri siksi nuo sanat painoivat enemmän kuin yksikään mestaruus.
Huippu-urheilusta kerrotaan usein pokaalien kautta, mutta tämä tarina paljastaa toisen puolen. Menestys ei aina synny kannustuksesta, vaan joskus kovista vaatimuksista – ja niiden hinnasta.
Agüeron kokemus koskettaa, koska se on tuttu monelle muullekin kuin huippupelaajille. Hyväksynnän odotus voi kestää vuosia, ja joskus se tulee vasta, kun kaikki muu on jo saavutettu.
Lopulta vain ne pelaajat murtautuvat huipulle, jotka jatkavat eteenpäin, vaikka kukaan ei taputa.